Tämä hallituksen esitys on valtava kokonaisuus. Jotain tämän esityksen mittasuhteista kertoo se, että sitä ei pysty avaamaan luettavakseen kansanedustajien tietokoneilla. Tiedosto on meidän koneillemme yksinkertaisesti liian suuri.

On todella sääli, että näin suuri esitys on jouduttu käsittelemään eduskunnan istuntokauden viime viikkojen aikataulupaineessa. On hyvin kuvaavaa, että tässäkään lakivaliokunnan mietinnön ensimmäisessä käsittelyssä ei ole varattu kuin muutama puheenvuoro. Kyseessä on kuitenkin yksi tämän vaalikauden merkittävimmistä lainsäädäntöhankkeista, jota on valmisteltu vuosien ajan. Olisi sinänsä mielenkiintoista tietää, kuinka moni meistä on ehtinyt edes lukea tämän noin tuhannen sivun paketin kannesta kanteen. Itse asiassa tämä esitys on paljastanut kiusallisen ongelman, vaalikausi alkaa olla liian lyhyt aika laajojen lakipakettien valmisteluun ja eduskuntakäsittelyyn. Onneksi tämä vaalikausi on sentään ollut kuukauden normaalia pidempi. Tästä saa muuten mielenkiintoisen tietokilpailukysymyksen, minkä eduskunnan istuntokausi on ollut Suomen historian pisin. (Ed. Zyskowicz: Niin sanottu pitkä eduskunta!)

Tämä esitys saattaa pakkokeinojen lainsäädännön teknologian kehityksen tasalle, ja hyvä niin. Nykyinen tilanne, jossa laki ei tunne esimerkiksi teknistä laitetarkkailua, on sekä tutkintaviranomaisten että tutkinnan kohteiden oikeusturvan kannalta kestämätön. Lain tasoisten pelisääntöjen saaminen sille, miten tutkinnassa voidaan tarkkailla esimerkiksi vakavasta rikoksesta epäillyn henkilön tietokoneenkäyttöä, on lähtökohtaisesti hyvä ja perusteltu. Hyvän esimerkin tilanteen selkiytymisestä tarjoaa teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkiminen. Tähän astihan poliisilaki on antanut sille hyvin löysät raamit, mutta tämä laki määrittelee tällekin salaiselle pakkokeinolle sekä rikoskynnyksen että päätöksentekijän.

Eniten ainakin minulle on tullut palautetta 26 §:stä Laitteen, menetelmän tai ohjelmiston asentaminen ja pois ottaminen. Palaute on koskenut nimenomaan sitä, millä edellytyksillä rikoksesta epäillyn henkilön käyttämän tietokoneen tietosuoja voidaan murtaa, jotta koneen käyttöä voidaan seurata tai esimerkiksi tietokoneen kiintolevyn sisältö voidaan tutkia. Ajatus takaporttien asentamisesta jopa rikoksesta epäillyn henkilön tietokoneeseen on kuitenkin tietoturvasta huolestuneelle ihmiselle lähtökohtaisesti vastenmielinen. Ongelmana on, että tällaista takaporttia voivat käyttää muutkin. Kun tietokoneen suojaukset on kerran murrettu, se on avoin myös muille.

Kynnyksen tämän salaisen pakkokeinon käyttöön on siis oltava hyvin korkea, sillä tietoyhteiskunnassa tietokoneen sisältö on kotirauhan ja yksityisyyden suojan ydintä. Meidän tietokoneemme kiintolevy kertoo meistä enemmän kuin mikään muu. Jos minun henkilökohtaisesti pitäisi valita se yksi asia maailmassa, jota en paljastaisi kenellekään muulle, se olisi nimenomaan minun kiintolevyni. Toisaalta nimenomaan tämä tekee tietokoneesta ja sen kiintolevystä niin mielenkiintoisen rikostutkinnan kohteen, ja vaikka mieli tekisi tuomita koko tämä pakkokeino, ymmärrän sen tarpeellisuuden nimenomaan vakavien rikosten tutkinnassa.

Joka tapauksessa lakivaliokunta ansaitsee erityiskiitokset 26 §:n täydennyksestä, jolla varmistetaan se, ettei tätä pakkokeinoa voi käyttää luottamuksellisen viestin murtamiseen. Skype, sähköposti, messenger, ne ovat nykymaailman viestintävälineitä siinä missä kirje, postikortti ja puhelimet olivat ennen.

Tämän salaisen pakkokeinon käytössä on joka tapauksessa oltava todella tarkkoja. Sekä tietojärjestelmän suojauksen toteuttavan murtavan viranomaisen että pakkokeinon käyttöä esittävän pidättämiseen oikeutetun virkamiehen että luvan myöntämisestä päättävän tuomarin on tiedettävä tarkkaan, mitä ja miten he ovat tekemässä. Heidän on tiedostettava suojausten purkamiseen käytettävän teknologian riskit ja rajat. Muutoin tuloksena voi olla esimerkiksi kerättävän todistusaineiston osoittautuminen oikeudessa kelpaamattomaksi, koska ei ole mitään varmuutta siitä, onko myös joku kolmas osapuoli käynyt kyseisellä koneella viranomaisten avaaman aukon kautta. Valitettavasti tutkintaviranomaisten ja tuomioistuinten tietoteknisessä osaamisessa on edelleen toivomisen varaa, enkä luota tällä hetkellä siihen, että he pystyvät hoitamaan tämän tehtävän.

Arvoisa puhemies! On todella valitettavaa, että tämän esityksen valiokuntakäsittelyn asiantuntijakuulemisessa ei ole kuultu yhtään tietoturva-alan asiantuntijaa. He olisivat osanneet nostaa esiin ne riskit ja haasteet, mitä nimenomaan tähän 26 §:ssä määriteltyyn salaiseen pakkokeinoon liittyy. Joka tapauksessa ennen tämän lain soveltamista meidän on huolehdittava sekä tutkintaviranomaisten että tuomioistuinten riittävästä koulutuksesta. Heidän on tiedettävä millaista valvontateknologiaa koskevia päätöksiä he tekevät ja mitä seurauksia näillä päätöksillä voi käytännössä olla.

Laskut sen sijaan ovat sinnitelleet viimeisenä elinvoimaisena kirjepostin lajina, sillä Suomi on jäänyt myös sähköisessä laskutuksessa muusta Euroopasta jälkeen. Tämä siitä huolimatta, että sähköisen laskutuksen on laskettu säästävän 400 miljoonaa euroa paperilaskutukseen verrattuna, siis joka vuosi. Hinnan ovat viime kädessä maksaneet kuluttajat korkeampina tuotteiden hintoina ja veronmaksajat kuntien ja valtion paperilaskuihin tuhlaamina verorahoina. Esimerkiksi Norjassa kuluttajilta peritään kirjekuoressa postilaatikkoon toimitetusta laskusta 5-10 euron lisämaksu. Ei ihme, että paperilaskuista on Norjassa luovuttu, kuten myös monessa muussa Euroopan maassa. Ensi vaalikauden loppuessa ei Suomessakaan näe paperilaskua kuin ehkä postimuseossa. Vuoden 2015 vaalien vaalilaskut eivät enää tule postilaatikkoon.

Lehdet kokevat laskujen kohtalon, mutta hieman hitaammin. Paperi on edelleen lehdelle erinomainen käyttöliittymä, mutta jokainen hyvin toteutettua iPad-lehteä lukenut tietää, että myös paperilehtien lähtölaskenta on alkanut. Suurimmat lehdet tuottavat paperiversioita sähköisten lehtien oheistuotteena vielä ensi vaalikauden yli mutta eivät välttämättä enää seuraavaa vaalikautta. Vuoden 2019 vaaleissa me emme todennäköisesti enää osta mainostilaa lehtien sivuilta, siis paperisilta sivuilta.

No, mitä postinkantajat sitten jakavat, kun kirjeitä ja lehtiä ei enää ole? Nettikauppojen paketeista on toivottu postiemme pelastajaa, mutta ala on jo nyt äärimmilleen kilpailtu. Mitä olen itse tuotteita nettikaupoista tilannut, niin niitä ovat toimittaneet kotiovelle Itellan lisäksi Matkahuolto, FedEx ja DHL. Itella on jo menettänyt suuren osan näistä markkinoista kilpailijoilleen, eikä ihme, sillä pakettien kuljetus on kasvavaa liiketoimintaa, johon kannattaa investoida, päinvastoin kuin kirjeiden ja lehtien kuljettamiseen.

Tämä on siis siirtymäajan, välivaiheen, laki ja direktiivi, josta me täällä tänään keskustelemme. Seuraavan postilain valmistelu joudutaan aloittamaan jo ensi vaalikaudella, kun markkinatilanne jatkuvasti muuttuu. Tämä siirtymäajan laki on silti hyvin tärkeä, sillä nimenomaan markkinoiden murrosvaiheissa kansalaisten peruspalvelut ovat vaarassa. Meidän on pystyttävä turvaamaan paperipostin ja pakettien keräys ja jakelu kaikkialla Suomessa, ei vain taajamissa, joissa se on taloudellisesti kannattavaa. Kyse on yleispalvelusta, jonka on oltava kaikkien suomalaisten käytettävissä yhdenvertaisesti, semminkin, kun ne sähköiset palvelut eivät nopean laajakaistan puuttuessa ole vielä kaikkien kansalaisten käytettävissä kaikkialla Suomessa. Kyse on yleispalvelusta, jonka on oltava käytettävissä niin kauan kuin kansalaisista merkittävä osa vielä haluaa laskunsa ja lehtensä paperilla viitenä päivänä viikossa. Missä menee tämän merkittävän väestönosan raja? Se onkin sitten tulevien vuosien kipeimpiä poliittisia kysymyksiä tässäkin salissa.

Kaiken muun lisäksi postipalveluiden murrokseen sopeutumista vaikeuttaa EU:n postidirektiivi, joka velvoittaa jäsenvaltiot avaamaan postipalvelut kilpailulle, siis juuri nyt, kun tilanne on muutenkin haastava. Direktiivi on laadittu tiheään asutun Keski- ja Etelä-Euroopan näkökulmasta, mutta Suomessa postipalveluiden kaupallinen tuottaminen on taloudellisesti kannattavaa vain murto-osassa maata, ja se murto-osa pienenee joka vuosi, kun postilähetysten määrä vähenee ja väki muuttaa taajamiin.

Arvoisa puhemies! Liikenne- ja viestintävaliokunnan mietintö kehottaa ministeriötä ottamaan direktiivistä kaikki löysät pois postiyrittäjien toimilupaehtoja asettaessaan, muuten postin päivittäinen keruu ja jakelu vaarantuvat suuressa osassa maata pian lain tultua voimaan eikä vasta muutaman vuoden kuluttua. Tähän valiokunnan näkemykseen on helppo yhtyä.

Nyt, 32 vuotta myöhemmin, meidän poliittisten päättäjien lyhytnäköisyyden ja tieteenlukutaidottomuuden vuoksi me puhumme siis siitä, miten pystymme rajoittamaan ilmaston lämpenemisen 2 asteeseen, jolloin sen haitat ihmiskunnalle ovat vielä niukin naukin hallittavissa. Silti vieläkin löytyy ilmastoskeptikkoja, joilla on kanttia pitää itseään tietäväisempinä kuin tuhannet ilmastonmuutokselle elämäntyönsä omistaneet ilmastotutkijat. Täällä eduskunnassakin on saatu kuulla puuskahduksia: "Uskon enemmän joulupukkiin kuin ilmastonmuutokseen". Siis aivan huikea hybris.

Vielä surullisempaa on kuitenkin kuunnella ilmastoitsekkäiden puheenvuoroja, siis näiden, joiden mielestä Suomen ei pidä osallistua ilmastonmuutoksen torjuntaan, koska me olemme niin pieni maa, ettei meidän tekemättä jättämisillämme ole mitään merkitystä. Ilmakehän koostumusta on kuitenkin muuttanut nimenomaan Suomen kaltaisten rikkaiden maiden vuosikymmenten kuormitus. Saastuttaja maksaa -periaatteella lasku lankeaa nimen omaan meille.

Täällä tänään kuultu turvekeskustelu on sitten aivan oma lukunsa. Aivan kuin yksi paha, kivihiili, oikeuttaisi toisen pahan, turpeen - niin kuin rotanmyrkyn päälle pitäisi ottaa loraus arsenikkia. Harvoin, jos koskaan, olen kuullut yhtä itsekkään lyhytnäköisiä ja ympäristölle haitallisia puheenvuoroja. Kumpikin, molemmat, sekä hiili että turve, ovat ilmastolle yhtä turmiollisia, mutta turpeennosto pilaa lisäksi meidän vesistömme, ehkä arvokkaimman luonnonvaran, jota Suomella on.

Arvoisa puhemies! Kuten hallituksen tulevaisuusselonteon skenaariot osoittavat, Suomella on monia vaihtoehtoja vähentää ilmastopäästöjä. Kyse on vain tahdosta ja päätöksistä. Kuten tulevaisuusvaliokunta mietinnössään toteaa, keskeistä kaikissa vaihtoehdoissa on energiatehokkuuden parantaminen.

Meidän tähänastinen taloudellinen hyvinvointimme on perustunut työn tuottavuuden parantamiseen. Nyt on ryhdyttävä parantamaan energian tuottavuutta. Eikä energian tuottavuuden parantaminen edes lisää kustannuksia, vaan säästää niitä. Miksi Suomi on ylipäätään rakentanut yhteiskuntansa energian tuhlaamisen varaan? Kenen etua se on palvellut? Tietysti energiayhtiöiden. Siksi me olemme esimerkiksi antaneet ihmisten tuhlata rahansa hataroihin koteihin, joissa asuminen on korkeiden lämmityskustannusten vuoksi kallista.

Tulevaisuusvaliokunta kiinnittää huomiota erityisesti niin sanottuihin hiilinieluihin ja hiilivarastoihin. Näiden käsitteiden kanssa kannattaa olla tarkkana. Me emme voi myydä metsiämme ilmastoneuvotteluissa sekä hiilinieluina että biopolttoaineina. Jos Suomi saa hyvitystä hiilinieluihin varastoituneesta hiilestä, meidän on maksettava tuo hyvitys takaisin silloin, kun hiilivarasto puretaan, esimerkiksi hakevoimalan kattilassa.

Tulevaisuusvaliokunnan kuulemisessa kävi myös ilmi, miten heikosti me tunnemme hiilen kierron metsissämme, soissamme ja maaperässämme. Erityisesti maaperään sitoutuvan ja siitä vapautuvan hiilen määrästä ja siihen vaikuttavista tekijöistä ei ole riittävästi tutkittua tietoa päätöksenteon tueksi. Valiokunnan ehdotus erityisen maahiili-inventaarion tekemisestä onkin erittäin tervetullut. Kyse olisi uraauurtavasta hankkeesta, jossa syntyvä osaaminen hyödyttäisi myös muita maita ja tukisi koko maailman taistelua ilmaston pelastamiseksi.

Arvoisa puhemies! Vaihtoehto ilmastonmuutoksen hallitsemiselle on toki olemassa. Ihmiskunta, me suomalaiset muiden muassa, voimme jatkaa samaan tapaan kuin ennenkin. Se tarkoittaisi kuitenkin sitä, että suuri osa maailman viljelysmaista menetettäisiin, puhtaasta juomavedestä tulisi huutava pula ja maapallon väkiluku supistuisi tulevaisuusvaliokunnassa kuullun arvion mukaan 900 miljoonaan.

Ilmastonmuutos pakottaakin meidät kysymään: Ketkä ovat meidän lähimmäisiämme, niitä ihmisiä, joista meillä on inhimillinen vastuu? Vain me suomalaiset vai koko maailma? Vain me nyt elävät ihmiset vai myös tulevat sukupolvet, joiden ilmastosta me nyt päätämme? Meidän vihreiden lähimmäisiä ovat koko ihmiskunta, myös ihmiskunnan tulevat polvet.

Tämän lakiesityksen ja taustalla olevan Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen lisäpöytäkirjan taustalla on perusteltu huoli siitä, miten sosiaalisen median voimaa voidaan käyttää ja käytetään paitsi ihmisten voimaannuttamiseen myös vihan lietsomiseen, pelon kylvämiseen ja väkivaltaan yllyttämiseen. Tietysti voidaan kysyä, eikö rikokseen yllyttäminen ole jo nyt rikos, eikö nykyinen lainsäädäntö mahdollista viharikoksista kovennetut rangaistukset. Varsinainen viharikoslainsäädäntö meiltä kuitenkin puuttuu, eikä viranomaisilla ole välineitä yhteiskuntamme perusarvojen, kuten kansalaisten yhdenvertaisuuden, kimppuun käyvän vihankylvön hillitsemiseen.

Lainsäädännön ja viranomaisten haasteena on, missä menee kriittisen julkisen keskustelun ja vihan lietsomisen raja. Esimerkiksi kirjoitus, joka yllyttää pahoinpitelemään punatukkaiset ihmiset tai karkottamaan heidät maasta on selvä tapaus. Mutta miten pitäisi suhtautua kirjoitukseen, jossa vaaditaan lainmuutosta, jolla punatukkaisilta ihmisiltä kielletään oikeus mennä naimisiin? Kaukaa haettua. Korvatkaa punatukkainen jollain muulla yhtä triviaalilla, kuten ihonvärillä, etnisellä alkuperällä, uskonnolla, vakaumuksella tai seksuaalisella orientaatiolla tai vammaisuudella, ja googlatkaa. Ette tule pitämään kaikesta, mitä löydätte.

Arvoisa puhemies! Ehkä eniten keskustelua tässä esityksessä on herättänyt termin "asettaminen yleisön saataville" -määritelmä. Perustelujen mukaan sillä tarkoitetaan paitsi aineiston saattamista esimerkiksi internetin keskustelupalstalle tai muulle sivustolle myös linkkien perustamista ja kokoamista, jotta kyseinen aineisto olisi helpommin toisten saatavilla. Ihmisiä pelottaa, että tekijän vastuuseen voi joutua tekstin kirjoittajan ja hänen kirjoituksensa yleisön saataville asettaneen lisäksi myös henkilö, joka viittaa kyseiseen tekstiin. Perusteluissa todetaan kuitenkin lisäksi, että linkittämisen tulee täyttää kiihottamissäännöksen edellyttämät elementit. Mitä tämä sitten suomeksi tarkoittaa? Kiihottamissäännös tarkoittaa pykäliä 10 ja 10 a, joissa määritellään, mitä kiihottaminen ja törkeä kiihottaminen kansanryhmää vastaan tarkoittaa: "Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella - -." Eli linkin tarkoituksena tulee olla nimenomaan uhkaaminen, panetteleminen tai solvaaminen.

Tämä rajaus on hyvin tärkeä, ja on sääli, ettei lakikieli taivu sanomaan sitä tämän suoremmin, ilman että esitystä joutuu lukemaan parista eri kohtaa. Moni on nimittäin pelännyt, ettei tämän lain voimaantulon jälkeen voi edes kritisoida vihapuhetta sisältäviä nettikeskusteluja linkin tai lainauksen kera. Linkittäminen on kuitenkin keskeinen osa sosiaalisen median keskustelukulttuuria, netissä monet kun ovat sattuneesta syystä varsin skeptistä ja epäluuloista porukkaa eivätkä usko mitään ilman viittausta alkuperäiseen tekstiin. Eli vihapuhetta saa tämän lain voimaantulonkin jälkeen kritisoida, sitä saa lainata ja siihen saa linkittää, kunhan sen lainaamisen ja linkittämisen tarkoituksena ei ole kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Joka tapauksessa linkittäminen on otettava tässä laissa jotenkin huomioon. Sitä ei voi jättää käsittelemättä, sillä yleissopimuksen lisäpöytäkirjan perustelujen mukaan sopimus nimenomaan kattaa myös linkkien perustamisen.

Arvoisa puhemies! Täältä syrjäisestä Suomesta katsottuna Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen lisäpöytäkirja voi vaikuttaa ylireagoinnilta, mutta valitettavasti tilanne muualla Euroopassa on paljon pahempi kuin Suomessa. Häiriintyneet ihmiset ovat saaneet netin yhtä häiriintyneiltä vihasivustoilta kimmokkeita väkivallantekoihinsa. Internetin globaalin luonteen vuoksi kansallisella lainsäädännöllä ei ole vihapuheen hillinnässä merkitystä. Euroopan unioni on sekin vain pieni osa maailmasta ja netistä, mutta sen laajempaa lainsäädäntöfoorumia meillä ei ole käytettävissä.

On historian ivaa, että rikas Suomen tasavalta ei tunnu pystyvän pitämään huolta köyhän Suomen suurruhtinaskunnan rakentamista rautateistä. Jatkuva vääntö Seinäjoki-Oulu-radan parantamisesta on tästä kaikkein tragikoomisin esimerkki. Jo tehdyistä satojen miljoonien investoinneista ei saada hyötyä irti, kun hanketta ei saada vietyä loppuun suunnitellussa aikataulussa. Hankkeen valmistumisen venyminen 2020-luvulle on aiheuttamassa yhteiskunnalle 200 miljoonan euron ylimääräiset kustannukset. Lyhytnäköisillä säästöillä on todella kova korko. Demokratiat ovat tunnetusti huonoja radanrakentajia, liikenneinvestoinnit kun kantavat hedelmää vasta vuosikymmenten kuluttua, kauan sen jälkeen, kun rahat ratoihin laittaneet poliitikot on jo vaihdettu toisiin.

Arvoisa puhemies! Valtiovarainvaliokunta ansaitsee kiitokset talousarvioesitykseen esittämistään muutoksista.

Valiokunta esittää perusväylänpitoon yli 9,5 miljoonan lisäystä. Se on hyvä alku, mutta liikenne- ja viestintävaliokunnan saamien selvitysten mukaan pelkkä väyläverkoston nykyisen kuntotason ylläpitäminen edellyttäisi noin 130 miljoonan euron lisärahoitusta. Tulevina vuosina meidän on pakko harkita tie-, rata- ja vesiväyläverkoston karsimista, koska kaikkia teitä, ratoja ja vesiväyliä ei tällä rahoituksella yksinkertaisesti ole mahdollista pitää ajettavassa kunnossa. Erityisesti harvaanasuttujen alueiden elinkelpoisuudelle teiden, ratojen ja vesiväylien sulkeminen olisi vakava isku.

Toisen kiitoksen valtiovarainvaliokunta ansaitsee joukkoliikenteen ostomäärärahojen lisäämisestä. Ilman näitä lisäyksiä Pääkaupunkiseudun lähijunaliikennettä ranta- ja oikoradalla olisi jouduttu karsimaan. Olisimme siis ensin investoineet oikorataan 331 miljoonaa euroa, ja sitten meillä ei olisi enää varaa ajaa junilla sillä radalla. Jos tätä lisäystä ei olisi valiokunnassa tehty, Suomen nimi olisi hyvällä syyllä voitu vaihtaa hölmöläksi. Myös lisäykset saariston yhteysalusliikenteeseen ja junien kaukoliikenteeseen ovat hyvin perusteltuja.

Erityisesti haluan kiinnittää huomiota Viestintäviraston määrärahoista toivottavasti vahingossa unohtuneisiin kansallisen tietoturvaviranomaisen Ncsa-fi:n määrärahoihin. Valtiovarainvaliokunta esittää tarkoitukseen 450 000 euroa lisämäärärahaa. Ilman sitä Suomi ei olisi ensi vuonna selvinnyt kansainvälisten sopimusten meiltä edellyttämistä tietoturvaviranomaisvelvoitteista. Tämä unohdus ei saa toistua. Kun Ncsa-fi toimii vuonna 2014 täydellä teholla, sen kokonaisresurssitarve on kymmenen henkilötyövuotta, kun se tänä vuonna on ollut kolme henkilötyövuotta.

Arvoisa puhemies! Jos jotain valiokunnan mietinnössä pitää moittia, niin panostuksia lentoliikenteeseen ja ylitiheän lentoasemaverkon tekohengittämiseen. Lentoasemiin ja lentoliikenteen ostosopimuksiin osoitetuilla lisämiljoonilla olisi ollut mahdollista nopeuttaa Seinäjoki-Oulu-radan rakentamista ja hidastaa Suomen rata- ja tieverkoston rappeutumista.

Arvoisa puhemies! Julkiset investoinnit nähdään valitettavan usein pelkkinä menoerinä, ei investointeina, joille on mahdollista laskea takaisinmaksuaika. Rata- ja tieinvestointien takaisinmaksuaika on usein pitkä, mutta taattu. Sen sijaan investoinnit toimintatapojen muutoksiin tieto- ja viestintäteknologian avulla voivat maksaa itsensä takaisin hyvinkin nopeasti, mutta riskit ovat suurempia. Jos valtion laitoksissa, vaikkapa täällä eduskunnassa, osattaisiin laskea, kuinka paljon työtä ja aikaa ja etenkin rahaa palaa vanhentuneiden työvälineiden ja työtapojen vaatimaan ylimääräiseen työhön, rahat ajan- ja työnmukaisiin työvälineisiin löytyisivät hyvin nopeasti ja sen jälkeen vielä kysyttäisiin, riittääkö vai tarvitaanko lisää.

Hallituksen esitys Suomen digitaaliseksi agendaksi vuosille 2011-2020 on sinänsä ihan hyvä esitys kilpailijamaiden etumatkan kiinni kuromiseksi. Kärkipaikan takaisin valtaaminen edellyttää kuitenkin rohkeutta: rohkeutta myöntää Suomen kehityksen pysähtyminen ja rohkeutta luoda uutta, tehdä uusia, hullujakin avauksia, joita edes Ruotsin, Viron ja Etelä-Korean kaltaiset edelläkävijämaat eivät ole vielä uskaltaneet tehdä.

Kansainvälisissä vertailuissa näkyneet suomalaisen tietoyhteiskunnan loiston päivät 1990-luvun lopulla olivat nimittäin seurausta ensimmäisen nörttipolven luovasta anarkismista. Suomalaisiin it-yrityksiin päätyi ihmisiä, jotka olivat tottuneet ajattelemaan uudella tavalla ja toteuttamaan toisin. Luova anarkismi olisi kaivannut kuitenkin valtionhallinnolta tuekseen johtajuutta edetäkseen uusille alueille, ja kun tämä johtajuus puuttui, maa putosi kehityksen kärjestä. Huvittavaa sinänsä heti, kun Suomessa alettiin laatia valtakunnallisia tietoyhteiskuntastrategioita, me aloimme pudota. Niin kauan kuin niitä ei ollut, meillä meni hyvin.

Arvoisa puhemies! Tässä agendassa on paljon hyvää. Esimerkiksi tekijänoikeudet ja kuluttajan oikeudet rinnastetaan agendassa samanarvoisina periaatteina. Myös esteettömyys ja käytettävyys nostetaan tietoyhteiskunnan lainsäädännön lähtökohdiksi. Vastaavasti ketterien ohjelmointimenetelmien edistäminen on hyvä tapa purkaa julkisen sektorin järjestelmähankkeiden projektipöhöä. Paras esimerkki tässä selonteossa on kuitenkin voimakkaasti esiin nouseva avoin data eli julkisin varoin tuetun datan tarjoaminen koneluettavassa muodossa ilmaiseksi kaikkien hyödynnettäväksi sekä kaupallisiin että epäkaupallisiin tarkoituksiin. Tiedolla on arvoa vain käytettynä, ei arkistoissa pantattuna.

Avoimen datan mahdollisuuksista uudenlaisten palvelujen kehittämiselle ja demokratian edistämiselle on puhuttu vuosia niin yrityksissä kuin dataa tuottavissa julkisissa laitoksissakin, mutta siiloutuneella hallinnolla ei vaan ole ollut kykyä viedä asiaa eteenpäin. Toivottavasti tämän digiagendan sinänsä voimakas kirjaus tarkoittaa, että maasta löytyy nyt johtajuutta toteuttaa datan vapaus jopa samanlaisella aikataululla kuin Isossa-Britanniassa, eli 18 kuukaudessa kaikki valtion data avataan.

Mutta on tässä agendassa myös kehittämisen varaa. En löydä täältä esimerkiksi avauksia tietoyhteiskunnan kansalaisoikeuksista, yksityisyydestä, sananvapaudesta, identiteetinsuojasta. Muualla kansalaisoikeudet ovat tietoyhteiskuntapoliittisen keskustelun kovaa ydintä. Suomessa ne ovat jostain syystä epäaihe. Tietosuojavaltuutetun peräänkuuluttama tietosuojalaki olisi ollut pitkä askel tässä suhteessa oikeaan suuntaan.

Toiseksi olisin kaivannut rohkeita suuntaviivoja digitaalisen demokratian ja osallistumisen kehittämiseksi. Tämä siitä huolimatta, että nimenomaan sähköistä osallistumista arvioivissa kansainvälisissä vertailuissa Suomi on romahtanut ö-divariin. Meidän pitäisi keksiä jotain aivan uutta.

Lisäksi olisin toivonut agendan luovan hyvät lähtökohdat suomalaisten pilvipalveluiden kehittämiselle. Esimerkiksi Iso-Britannian G-Cloud -hankkeen ennakoidaan säästävän julkisia menoja 3,2 miljardia puntaa vuodessa.

Agendassa ei käsitellä myöskään digitaalista kulttuuria, niin kuin ei muuten käsitelty valtioneuvoston kulttuuripoliittisessa selonteossakaan. Tietoyhteiskunta on kuitenkin ensisijassa sosiaalinen ja kulttuurinen vallankumous, ei teknologinen.

Arvoisa puhemies! Suurimpana haasteena Suomessa on kuitenkin asenne. Tietoyhteiskuntakehityksen ja -politiikan merkitystä ei nähdä. Katsokaa nyt tätäkin keskustelua: tupa on tyhjä, vaikka nyt linjataan politiikkaa, joka muovaa suomalaisen yhteiskunnan rakenteita yhtä perusteellisesti kuin päätökset 1800-luvun lopulla suurruhtinaskunnassa rautatielinjojen linjauksista muovasivat nykysuomea. Ilmeisesti ketään ei juuri tunnu kiinnostavan, mitä Suomessa tulevaisuudessa tapahtuu. Ensi vaalikaudessa ja ensi vaaleissa on riittävästi.

Sitten kommentti tähän ed. Pulliaisen puheenvuoroon: Meiltä vei 250 vuotta löytää kirjapainon keksimisen jälkeen toimiva tasapaino kuluttajan, julkaisijan ja tekijänoikeuksien välille. Nyt me olemme aivan vastaavassa tilanteessa, mutta meillä ei ole sitä 250:tä vuotta aikaa. Hyvän esimerkin siitä antaa komission vajaa kuukausi sitten ottama kanta, että EU:n tekijänoikeuslainsäädäntö pannaan uusiksi, ja siinä nimenomaan otetaan huomioon tekijöiden oikeuksien lisäksi myös kansalaisoikeudet ja kuluttajansuoja, koska ne ovat jääneet viime aikoina tässä kehityksessä jalkoihin.

Enää eivät elämän vanhat tukipilarit, koti, työsuhde ja parisuhde, ole pysyviä ja voimassa toistaiseksi; itse asiassa ainoa asia, joka taitaa ihmisten elämässä olla pysyvää, on tällä hetkellä kesämökki. Mutta sen sijaan, että hyvinvointivaltiota olisi lähdetty päivittämään nykyaikaan, se on yritetty sementoida menneisyyteen. Se yhä vuosi vuodelta kutistuva vähemmistö, jolla on säännöllinen työ, jolle tulee kokonainen eläke, joka nauttii työterveyshuollosta, on takertunut näihin etuihinsa eikä ole suostunut päästämään tätä silpputyötodellisuudessa elävää muuta kansaa mukaan siihen. Elikkä meillä on todellakin kansakunta jakautunut säätyihin, niin kuin tässä aikaisemmassa keskustelussa on todettu.

Moni täällä peräänkuuluttaa myös kannustavuutta, mutta sitten seuraavassa lauseessa tukee, että kyllä tämä nykyinen järjestelmä on kannustava, vaikka tässä tulee monta kertaa sellainen tilanne, kuten eräälle ystävälle, kun hän sanoi, että hän ei voi mennä töihin, hän menettää 300 euroa kuussa välittömästi, jos hän ei eroa tästä työstä. No mitä sitten? Joku esittää ratkaisumalliksi vaikka perustuloa, josta aina jää käteen jotain. Sitten sanotaan heti, että ei noin saa tehdä, ei noin saa ajatella, että koko meidän yhteiskunnan perusrakenteethan tästä romuttuu.

Eli tässä on se ehkä meidän suurin ongelmamme. Me emme uskalla kyseenalaistaa tätä tabua, hyvinvointivaltiomallia, ja miettiä, että ei takerruta niihin rakenteisiin vaan katsotaan, mitkä ovat ne päämäärät, jonka vuoksi se aikanaan luotiin. Se luotiin toisenlaiseen Suomeen, ja nyt se pitäisi rakenteita myöten päivittää tämän päivän Suomeen tai muuten se kohta romahtaa omaan mahdottomuuteensa.

Arvoisa puhemies! Lopuksi haluan nostaa esiin vielä yhden haasteen, jota tässä raportissa ei ole käsitelty, mutta joka on tullut kansalaispalautteessa tietooni tässä parin viime päivän aikana. Täälläkin on puhuttu terveydenhuollon tietojärjestelmistä paljon. Sosiaalipuolen tietojärjestelmissä piilee vähintään yhtä iso miina, mutta siihen ei ole kiinnitetty läheskään niin paljon julkisuudessa huomiota eikä siinä ole Sitran kehitysponnistuksia. Ilmeisesti se, että kun tiedonhallinta sillä puolella pettää, niin kukaan ei kuole siihen - niin kun itse asiassa meillä tapahtuu koko ajan - ja sen takia tähän ei ole ollut tarvetta tarttua. Eli me tarvitsisimme myös sinne huomiota ja energiaa, mutta tällä hetkellä ilmeisesti käsittääkseni kaikki voimavarat ovat nyt tässä meidän terveydenhuoltomme tietojärjestelmien kehittämisessä ja sosiaalipuoli jää vähän lapsipuolen asemaan.